Johann Voldemar Jannsen
| Johann Voldemar Jannsen | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 16. toukokuuta 1819 Vändra |
| Kuollut | 13. heinäkuuta 1890 Tartto |
| Ammatti | lukkari, opettaja ja lehtimies |
Johann Voldemar Jannsen (alun perin Jensen, 16. toukokuuta 1819 Vändra – 13. heinäkuuta 1890 Tartto) oli virolainen kansanvalistaja ja lehtimies, opettaja ja kirkkomuusikko, Viron kansallisen heräämisen johtohahmoja. Jannsen oli järjestämässä Viron ensimmäisiä virolaisia laulujuhlia, joiden yhteydessä esitettiin hänen sanoittamansa "Mu isamaa, mu õnn ja rõõm" Fredrik Paciuksen Maamme-laulun sävelmään, sittemmin itsenäisen Viron kansallishymni.[1][2]
Tausta ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johann Voldemar Jannsen (alun perin kirjoissa nimellä Jensen) syntyi 16. toukokuuta (ns. vanhan eli juliaanisen ajanlaskun mukaan 4. toukokuuta) [3]1819 Vändrassa silloisessa Liivinmaan kuvernementissa.[4] Hänen isänsä Ado Jensen oli kapakoitsija, suvusta, jossa oli useassa sukupolvessa mylläreitä, myös äiti oli vanhaa virolaista talonpoikaissukua. Perheellä oli hyvät välit paikalliseen kartanonherraan, majuri von Ditmariin, joka oli Johann Voldemarin kummisetä ja kutsui pojan toisinaan kartanoon leikkimään herrasväen lasten kanssa ja saamaan ensimmäiset kosketuksensa sivistyneistön elämään.[3]
Isänsä kuoltua 1826 pieni Johann Voldemar joutui kiertämään holhokkina talosta taloon ja kesäisin työskentelemään paimenpoikana. Onnekseen hän päätyi paimeneksi Särghauan taloon, missä arvostettiin sivistystä ja ymmärrettiin pojan kiinnostusta lukuharrastukseen. Majuri von Ditmar sai tietää kummipoikansa tilanteesta ja järjesti lahjakkaan lapsen pitäjänkouluun. Siellä Jannsen innostui Otto Wilhelm Masingin julkaisemasta viikkolehdestä Marahva Näddala-Leht ja alkoi haaveilla oman lehden toimittamisesta.[3]
Koulun jälkeen Jannsen sai lisäoppia Vändran papilta Karl Körberiltä, joka opetti hänelle saksan kieltä ja musiikkia sekä kannusti häntä kirjoittamaan viroksi. Jannsenille järjestettiin töitä kirkon kanttori-urkurina, ja vuonna 1842 hänestä tuli myös Vändran koulun opettaja.[3]
Lehden julkaisijana ja kansanvalistajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1843 Jannsen avioitui entisen opettajansa veljentyttären Emilie Kochin kanssa, jota usein väitetään saksalaissyntyiseksi, mikä historioitsija Mart Laarin mukaan ei pidä paikkaansa – myös Emilie oli virolaista syntyperää. Vändrassa syntyivät perheen ensimmäiset lapset, myös vanhin tytär, sittemmin kansallisrunoilijaksi noussut Lydia (Koidula), ja Jannsen kirjoitti ensimmäiset vironkieliset kirjansa, joista tuli kansalle suosittua lukemista. Keskeisen osan tästä tuotannosta muodostavat maaseudun elämää ja Viron historiaa käsittelevät kertomukset. Vuonna 1845 (ja uudelleen 1850) Jannsen anoi lupaa oman lehden julkaisemiseen. Lupaa ei myönnetty, mutta Jannsen alkoi julkaista suosittua vuosikirjaa nimeltä Sannumetoja (’Viestintuoja’).[3]
Vuonna 1850 Jannsen muutti perheineen Pärnuun, joka tuolloin oli Viron kansallisen heräämisen keskuksia, ja sai opettajan viran Ülejõen esikaupungista. Hän vaikutti kaupungin musiikkielämässä perustaen ja johtaen kuoroja, sekä yhä suositumpana kansankirjailijana. Vuonna 1857 hänen ehdotuksestaan sekä Tarton että Pärnun kirjapainot anoivat jälleen lupaa uuden vironkielisen lehden perustamiseen. Yllättäen luvat myönnettiin molemmille, ja Jannsen valitsi Pärnun. Vuodesta 1857 tuli näin Viron kulttuurihistorian merkkivuosi, jolloin ilmestyivät sekä Kalevipoeg-eepoksen tieteellinen laitos että Jannsenin Perno Postimees ehk Näddalileht (’Pärnun postimies eli viikkolehti’) -sanomalehden ensimmäinen numero.[3]
Perno Postimees -lehden ensimmäisen numeron kansilehden runo alkaa tervehdyksellä: "Terre, armas Eesti rahwas." Eesti kansan ja kielen nimenä oli saksan kielessä jo vakiintunut (E(h)ste, e(h)stnisch), mutta Jannsenin tervehdysruno oli yleisen käsityksen mukaan ensimmäisiä kertoja (joskaan ei aivan ensimmäinen kerta), kun nimitystä eesti rahvas ‘Viron kansa’ tai eestlane ‘virolainen’ käytettiin vironkielisessä tekstissä viittaamaan virolaisiin. Aiemmin virolaiset olivat itse nimittäneet itseään "maankansaksi" (maarahvas) ja kieltään "maankieleksi" (maakeel), ja uuden nimen käyttöönotto on usein nähty merkkinä modernin kansallisuustunteen heräämisestä.[5][6]
Samaan aikaan Perno Postimees -lehden kanssa alkoi Tartossa ilmestyä Tallorahwa Postimees (‘Maamiesten postimies’), joka profiloitui enemmänkin konservatiiviseksi "pastorien lehdeksi" ja sammui pian lukijoiden puutteeseen. Edistysmielinen Perno Postimees sitä vastoin menestyi sensuurista huolimatta, myös maanlaajuisen avustajaverkostonsa ansiosta.[3] Lehti keräsi suuren yleisön ja vuonna 1862 sillä oli 2 262 tilaajaa. Jannsen toimitti kuitenkin lehteä nälkäpalkalla ja sen omistaja oli baltiansaksalainen.[7]
Kansallisen heräämisen johtohahmona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1864 Jannsen sai tarpeekseen rajoituksista ja sensuurista, luopui myös opettajan virastaan ja muutti perheineen Tarttoon. Siellä hän otti toimintansa lopettaneen lehden haltuunsa ja käynnisti sen uudella nimellä Eesti Postimees. Sen tilaajamäärä nousi nopeasti pariin tuhanteen. Uudesta lehdestä tuli linjaltaan selvästi edistysmielisempi ja modernimpi, myös ärhäkämpi ja poleemisempi. Baltiansaksalaisissa piireissä Jannsenia alettiin jo pitää suorastaan vaarallisena, häntä arvosteltiin sekä lehdissä että kirkkojen saarnastuoleista.[3]
Jannsenin siihenastinen julkinen toiminta huipentui Viron ensimmäisten laulujuhlien järjestämiseen Tartossa kesällä 1869. Ajatuksen laulujuhlista Jannsen oli saanut baltiansaksalaisista laulujuhlista, joista ensimmäinen oli järjestetty Tallinnassa vuonna 1857.[8] Baltiansaksalaisten sekä Venäjän kansallismielisen lehdistön vastustuksesta huolimatta juhlista tuli menestys, niitä on nimitetty jopa Viron ensimmäiseksi laulavaksi vallankumoukseksi. Suomesta oli lähetetty Friedrich Paciuksen Maamme-laulun nuotit, jotka Jannsen sovitti laulujuhlilla esitettäväksi ja vironsi tekstin. Tästä laulusta, viroksi Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, tuli sittemmin Viron kansallislaulu. Elettiin kansallisen heräämisen kulta-aikaa, kautta Viron perustettiin kuoroja, orkestereita ja yhdistyksiä, ja Jannsen oli mukana myös perustamassa maamiesseuroja eri puolille maata, Tartossa ja Võrussa hänet valittiin seuran puheenjohtajaksi.[3] Toinen merkittävä hanke oli rahankeruu Aleksanteri I:n kunniaksi perustettavaa Aleksanterin-koulua varten. Loppukesällä 1869 rahankeruuta varten perustettiin pääkomitea, jonka johdossa toimi Jakob Hurt. Toiminnassa mukana oli Janssen ja monia muita virolaisen sivistyneistön johtohahmoja.[8] Valtiovalta tukahdutti kuitenkin myöhemmin kouluhankkeen.[9]
Kesällä 1871 Jannsen vieraili Lydia-tyttärensä ja Harry-poikansa kanssa Suomessa, missä hänet otettiin juhlallisesti vastaan Viron kansallisen liikkeen johtohahmona.[3] Jannsen tapasi lukuisia suomalaisia kulttuurihenkilöitä, ja vierailu päättyi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kotitilalle Lopen Leppälahdelle.[10]
Kiistat ja syrjäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Laulujuhlien nostattamassa kansallisessa innostuksessa Eesti Postimees otti yhä kiivaammin kantaa kansallisiin kysymyksiin, mikä johti Jannsenin riitoihin kansallisen liikkeen nuorempaa ja radikaalimpaa polvea edustavan Carl Robert Jakobsonin kanssa. Samaan aikaan Jannsen oli edistysmielisen kartanonherran Hermann von Samsonin välityksellä ryhtynyt yhteiskuntarauhan nimissä hieromaan sovintoa baltiansaksalaisten kanssa. 1870-luvulla Eesti Postimees sai rahallista tukea Baltian aatelistolta, mikä johti syytöksiin petturuudesta. Jannsenin on väitetty myyneen lehtensä saksalaisen aateliston äänenkannattajaksi ja ajaneen väestön saksalaistamisen asiaa. Syytökset olivat perättömiä mutta pilasivat Jannsenin maineen. Hänen talonsa ikkunaan ammuttiin ja sen portti tahrittiin tervalla.[3]
Eesti Postimees hävisi kilpailun lukijoista Jakobsonin 1878 perustamalle Sakala-lehdelle; ei auttanut, vaikka Jannsen siirsi päätoimittajaksi poikansa Harryn. Marraskuussa 1880 Jannsen sai aivohalvauksen, josta seurasi afasia. Vaikka liikuntakyky osittain palasi, Jannsen ei enää pystynyt henkiseen työhön eikä osallistumaan julkiseen elämään. Hän eli viimeiset vuotensa hiljaisesti perheensä parissa Tallinnassa ja Tartossa.[3]
Kuolema ja jälkimaine
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jannsen kuoli Tartossa 13. heinäkuuta 1890, ja hänet haudattiin Tarton Raadin hautausmaalle.[4][3]
Jannsenin muistoksi on pystytetty muistomerkkejä tai patsaita Tarttoon ja Pärnuun. Pärnun Ülejõen kaupunginosassa on Jannsenin mukaan nimetty katu[11], ja Pärnun kaupunki on vuodesta 1994 lähtien vuosittain myöntänyt kulttuuri- ja sivistyselämän edistämisessä ansioituneille henkilöille J. V. Jannsen -palkinnon.[12]
Jo kansallisen heräämisen aikana Jannsenin mainetta tahrasivat syytökset lehmänkaupoista saksalaisten kanssa, ja erityisesti neuvostovallan aikaan Jannsenista tehtiin "porvarillinen nationalisti", saksalaisen aateliston ja Venäjän tsaarivallan mielistelijä ja "kansanvihollinen". Itsenäisyyden palauttamisen jälkeen Jannsenia on jälleen alettu kuvata positiivisemmassa valossa, mutta silti "Postipapa" jää usein tyttärensä Lydia Koidulan varjoon eikä Mart Laarin mukaan ole vieläkään saanut ansaitsemaansa arvostusta.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Zetterberg, Seppo: Viron Historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Estonia National Anthems.info. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
- ↑ Estonia The World Factbook. Central Intelligence Agency (CIA). Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Mart Laar | ERR: Mart Laar. Eesti kääbik Johann Voldemar Jannsen ERR. 21.5.2019. Viitattu 14.7.2024. (viroksi)
- ↑ a b Johann Voldemar Jannsen (1819 – 1890) EEVA - Eesti vanema kirjanduse digitaalne tekstikogu. Tarton yliopisto. Viitattu 3.3.2018. (viroksi)
- ↑ [ETY Eesti etümoloogiasõnaraamat] arhiiv.eki.ee. Viitattu 14.7.2024.
- ↑ Paatsi, Vello: "Terre, armas eesti rahwas!": Kuidas maarahvast ja maakeelest sai eesti rahvas, eestlased ja eesti keel. Akadeemia, 2012, nro 2/2012. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Zetterberg 2007. s. 420-424
- ↑ a b Zetterberg 2007. s. 420-428
- ↑ Zetterberg 2007. s. 436
- ↑ Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen Estofilia 100. Viitattu 14.7.2024.
- ↑ Johann Voldemar Jannseni tänav (Pärnu). Vikipeedia, 9.7.2024. Artikkelin verkkoversio. et
- ↑ Johann Voldemar Jannseni nimeline auhind. Vikipeedia, 5.4.2024. Artikkelin verkkoversio. et
| ||||||||||||||||||||||
